Eilen käytiin samoamassa Ukko-Kolin maisemissa Tarhapuron lenkki (noin 5 kilsaa). Siinä olikin haastetta meikäläiselle. Alkumatka oli helppokulkuista mutta puolesta välistä maasto vaihtui jyrkänteiseksi ja polut olivat kapeita – täynnä kalliota, kiviä ja puunjuuria. Korkeanpaikan kammoiselle suurin haaste oli, kun polku kulki kalliorinteillä kapeaa väylää edellä mainituin estein ja vieressä näkyi pudotus alaspäin. Hommasta ei olisi tullut mitään, jollei Moona olisi ollut ohjaksissa ja jaloissa maastokengät. Kun Hippu ja Muusa menivät edellä isännän kanssa, oli Monnilla kiire niiden perään. Se hinasi perässään meikäläistä ja en ehtinyt paljon katsella sivulle tai alas tai yleensäkään ympärille - riitti, että katsoin jalkoihini ja vauhdilla ylös seuraavalle jyrkänteelle. Tuntui kyllä tosi hyvältä, kun oltiin ylhäällä ja olin ylittänyt itseni tältä osin.
Jyrkän rinteen alastulot olivat myös pelottavia, etenkin kun oli juuri satanut. Etureidet olivat koetuksella ja koira piti pitää selän takana, ettei tullut liian nopeita alastuloja kymmenen kertaa kerien. Seuraavana päivänä käytiin Pirunkirkolla ja ne portaat jäivät minulta ja koiruuksilta kokematta. Portailta oli sen verran jyrkkää pudotusta alaspäin ja toisella puolella suora tyhjä pudotus alaspäin.
Tänään on etureidet ja persuus kipeänä – se on vaan hyvä juttu. Koiruudet ovat myös vetäneet sikeitä, kun mökillä on saanut lenkkien lisäksi rallatella irtokoirina. Loppuviikosta lisää tätä mäkilenkkeilyä!
Moona huilaa rankan nousun jälkeen kalliolla
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti